Musta on tullut sienihullu!

Alan ymmärtämään tuota meidän miesväkeä pikkuhiljaa. Mikä on se mahtava tunne kun löytää metsästä kirkkaana kirkuvan keltaisen kanttarelli"pellon" tai hokaa sammalikon seasta tajuttoman rykelmän mustatorvisieniä ja suppilovahveroita. Minusta tuli saalistaja-sienien saalistaja. Olen ollut sitä aina, mutta tää syksynä kun sieniä on ollut niin hurjasti tarjolla on lajiin ollut helppo hullaantua. Aina tulee kopat täyteen-tyhjiä ei reissuja ei tunneta. Parasta on kun saan mukaan jonkun ystävän tai lapset. Sasha-koira on mukana automaattisesti!
Hyvä juttu muuten se etä meidän lapset osaa kulkea metsässä. Pikku-Kallekin sujuvasti kompuroimatta kulkee metsässä-ei jää jälkeen ja tunnistaa kasveja ja eläimiä.
Eilen nähtiin kaksi nuorta naarashirveä-samanlaisia kuin meidän Laila. Uteliaana katselivat meitä ja kun tuijotuksen jälkeen sanoin terve-pötkivät kaunottaret pakoon.
Kesä olikin taas Hirvikartanolla aikamoista. Innostuttiin vaihteeksi rakentamaan. Laajennettiin meidän aitta/liiterirakennusta parkkipaikan laitaan saakka. Hyvä tuli, mutta siinähän se kesä meni.
Juuri ennen koulujen alkua ehdittiin käymään kokoperheenä Ahvenamaalla autoreissulla. Edellisestä vierailusta olikin minulla kulunut 34 vuotta.
Kesä on meille myös ankaraa kerppujen keräämisaikaa. Suurimman osan lehtikerpuista toimittaa meille rilaiset yksityiset henkilöt tai yhdistykset. meidän homma on sitten huolehtia että kerput suolaamisen jälkeen kuivuu riittävät tuulettuvassa paikassa. Ensi talveksi on hyvät varastot taas. Viime vuonna onneksi kevät tuli ajoissa ja tuoreruokinta alkoi varhain.
Kesällä kävi taas kiitettävästi vieraita. Juuri niitä ihmisiä joita valitettavasti ei tapaa välttämättä edes joka vuosi.
Ihailimme Päijänteen horosonttiin laskevaa kesäyötä ja paransimme maailmaa ja olimme sosiaalisia ihmisiä-eikä työkoneita...
Luin edellisen blogitekstini ja tuppasi hymyilyttämään jossa kehuskelin että vasa on nyt tunnistettu tytöksi. Juupa juu-se onkin poika... Liekö meidän Suvilla nyt identiteettikriisi kun aloimmekin puhutella hänä kesken kaiken Tapaniksi...
Keskikesällä meidän Paavo esikoinen sai suuria uutisia ja pääsi kiihkeästi haluamaansa koulutukseen.
Paavo muutta Paimioon marraskuussa opiskelemaan eläintarha eläinten hoitoa ja hoidon suunnittelua.
Mulla jo nyt kamala ahistus. Tulen kaipaamaan Paavoa ihan järjettömästi. Tiedetään tiedetään. Paavo on jo aikuinen ja pitää päästää mamman irti. Mutta me olemme olleet aina hyvä aisapari esim. töissä. Luotan Paten arviointikykyyn monessa asiassa ja olen hänestä tavattoman ylpeä.